Intian tuliaiset ja uuden vuoden kuviot

(Valma:)
Sain tilaisuuden viettää pimeän syksyn siellä missä pippuri kasvaa, häikäisevän vihreässä Keralassa, tuhansien tarinoiden Intiassa. Lähdin matkaan ilman sen kummempaa tarkoitusta kuin elämää oppimaan. Siinä sivussa oli tarkoitus työstää uusia lauluja VarsiNaisille. Vuokrasin Thiruvananthapuramista, Keralan pääkaupungista huoneen, hankin halvan kitaran ja aloin biisintekohommiin. Vapaa-ajalla kokkailin intialaista ruokaa, kävin malaylaminkielisissä leffoissa ja tein retkiä Keralan luonnonsuojelualueilla. Kerran kurkkuun juuttunut kalanruoto vei minut kahdeksi vuorokaudeksi sairaalaan. Sadekauden infektiot pistivät lujille itseni kuin paikalliset ystävänikin. Sairalaan avo-osaston ääniä kuunnellessa heräsin silti ajatukseen, etten oikeastaan halunnut olla mieluummin missään muualla.

Kitaralla säveltäminen tuntui alkukankeuden jälkeen virkistävää vaihtelulta pianoon verrattuna. Kitaransoittotaitoni ovat rajalliset, joten uusia melodioita ja harmonioita syntyi väkisinkin. Kitara pakotti yksinkertaisuuteen, juuri siihen missä olen kokenut kehittämisen tarvetta. Lauluntekijä Heikki Salo totesi minulle kerran että ”kun ideat on vähissä, vaihda soitinta, ota mielellään sellainen mitä et osaa soittaa”.

Laulunkirjoitus sai Intiassa uutta tulta alleen käytännön hankaluuksien ansiosta. Jatkuvat sähkökatkot saivat työmotivaation kasvamaan: kun puhelimesta loppui akku eivätkä muutkaan sähkövimpaimet toimineet, oli yhtäkkiä rajattomasti aikaa. Ja kynttilänvalossa laulujen kirjoittaminen gekkojen kiipeillessä seinillä oli juuri niin romanttista miltä kuulostaakin. Verrattuna tietokoneella näpyttelyyn, käsinkirjoittaminen tuntui vaivalloiselta ja hitaalta mutta jotenkin aidommalta – ihan kuin tunteet menisivät suoraan sormista sydämeen ja toisinpäin (näin muuten ajattelevat myös intialaiset sormin syömisestä). Naapurit eivät valittaneet vaikka soitin kolmelta yöllä.

Intia avaa aistit, joka päivä. Kaikki on tietyllä tavalla ”naamalla”: ilo, itku, kuolema, köyhyys ja kurjuus, rikkaus ja loisto, mielettömät värit, ruoat, tuoksut, ihmiset. Kun suomalaisessa kulttuurissa loistaa tietynlainen eleettömyys, intialaiset rakastavat suuria tunteita, draamaa, sankareita, sankarittaria ja traagisia loppuja. Monet paikallisten elämäntarinat eivät jättäneet rauhaan ennen kuin niistä teki laulun. Kerran kysyin intialaiselta ystävältäni miksi hän käyttää päivästä toiseen rikkinäistä rannekelloa. Vastaus kosketti niin, että laulu Pelkkää vettä valmistui vielä saman päivän aikana.

Intian tulijaisiksi järjestin itselleni lavantaudin. Kuume nousi paluupäivänä, joulun vietin Jyväskylän sairaalassa. Oli silti taudin arvoinen reissu. Siitä huolimatta että hoitaja käy edelleen päivittäin pistämässä antibiootin suoraan suoneen eikä kanyyli kädessä soittaminen tai moni muukaan arkielämän toiminto onnistu.

VarsiNaiset ovat saaneet pitkän ja ansaitun loman, ja keväällä jatketaan uusin voimin. Kevään konserttikeskuksen koululaiskiertueet järjestetään tammikuussa Hyvinkäällä ja maaliskuussa Lapissa. Tilanne on harvinainen konserttikeskuksenkin historiassa: lappiin on hankala järjestää kiertueita pienten koulujen ja pitkien etäisyyksien takia. Laura, orastava tuottajaihmeemme, teki kuitenkin hyvää työtä soittelemalla rehtorille ja sivistystoimenjohtajille kunnes kiertueelle näytettiin vihreää valoa.

Vuoden 2016 keikoista nostettakoon Kun vain muistatte laulaa -konsertti Musiikkitalon Black Box -salissa torstaina 18.2. klo 19. Konsertti toteutetaan yhteistyössä kuvittaja Virpi Talvitien kanssa. VarsiNaisten esiintymiseen on viime vuosina juurtunut tietynlainen visuaalisuus ja draamallisuus. Nyt lähdemme tutkimaan tarkemmin tätä mielen, kielen, kuvan ja musiikin yhteistä maailmaa.

Päivittelemme lähiaikoina kevään ja kesän keikkoja nettisivuille ja facebookiin. Upeaa uutta vuotta 2016 kaikille säädyille ja säädyttömille varsinkin!

Viimeisimmät artikkelit