Laulaja vailla ääntä

Muutama vuosi sitten Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla minulta menivät jalat alta katrillia tanssiessa. Sain maitokärrykyydin ensiapupisteelle. Ensishokin hälvennyttyä (mm. koska katrilli jäi kesken) minut vakuutettiin siitä, että saan jalkani takaisin käyttöön turvotuksen laskettua. Seuraavana iltana Shavan keikalla olin jo illan onnellisin yksijalkainen tanssija. Seuraavana keväänä Varsinaisten koulukonsertissa pianoltamme lähtivät jalat alta. Koululaisten suut loksahtivat auki. Silmänräpäyksessä bändi alkoi raahata lavan takaa pöytää keskialueelta hajonneelle pianolle, samalla kun suuni alkoi sylkeä seuraavaa spiikkiä. Toinen albumi sai nimekseen Jalat alta.

Vielä enemmän kuin raajojen menettämistä, olen pelännyt itselleni rakkaimman ilmaisukanavani, ääneni, kadottamista. Muistan yhden tähän asti mustimmista hetkistä laulajaksi kasvamisen tielläni. Makasin lattialla lauluopettajani pitäessä leuoistani kiinni koettaessaan rentouttaa niitä. Yritin laulaa viittä säveltä, kyyneleet valuivat silmistä. Myöhemmin tuo hetki inspiroi minua kirjoittamaan laulun äänettömän laulajan kauhun hetkistä lavalla. Laulussa kiteytyy ensi vuonna ilmestyvän levymme teema – häpeä.

Jokainen tietää miltä se tuntuu, mutta harva myöntää sen olemassaoloa. Häpeä on ruma sana, joka tuntuu pahalta sanoa ja kirjoittaa. Juuri siksi se pitää sanoa ja kirjoittaa. Kun tuntee häpeää, menee solmuun. Solmussa oleminen on pelkoa ja itseinhoa, joka voi kääntyä muita ihmisiä ja koko maailmaa vastaan. Uskon että usein esimerkiksi väkivallan taustalla on häpeää. Käsittelemme Varsinaisten kanssa yhteiskunnassamme kuoliaaksi vaiettua aihetta, koska haluamme muuttaa suhdettamme häpeään, tehdä siitä opettajamme. Hyväksyä sen itsessämme ja osoittaa, että meissä on siitä huolimatta häpyä. Ja munaa.

Itselläni häpeän tunne liittyy ajatukseen tarpeettomuudesta, paljastumisesta, arvottomuudesta, riittämättömyydestä. Siitä että kaikki huomaavat etten pysty täyttämään minulle asetettuja kriteereitä (huom. jotka olen itse itselleni asettanut). Tänä kesänä Kaustisen kävi toteen yksi suurista peloistani. Olin oman lauluni laulaja vailla ääntä. Puoli tuntia ennen Varsinaisten Pelimannitalon keikkaa ääneni oli hävinnyt keskialueelta ja ylärekisteristä kokonaan, matalalta irtosi vielä jotakin mörinää. Ei ollut aikaa perua keikkaa. Monta keikkaa on laulettu vaikka minkälaisissa taudeissa. Adrenaliini toimii paremmin kuin mikään päihde; poistaa kivun ja saa tuntemaan olon elinvoimaiseksi – kunnes laskee verestä pois.

Tiesin että tällä kertaa ei adrenaliini pelasta. Olin luovuttaa. Sitä ennen ehdin saada kiinni ajatuksesta, jonka lauluopettajani esitti minulle kerran: ”jokainen päivä on erilainen, joten jokaisena päivänä ääni toimii eri tavoin”. Takertumalla aiempiin keikkakokemuksiin ja toistamalla mekaanisesti vanhaa kaavaa aliarvioin sekä itseäni että yleisöäni. Perfektionismin ruokkiminen on kuin yrittäisi elää itsensä kokoisessa tynnyrissä. Se johtaa vain hapen puutteeseen ja näköalattomuuteen. 20 minuuttia ennen keikkaa laitoin viestin Laurille: ”Hae kaupasta tusseja ja paperia”. Muille kirjoitin, etten puhuisi keikalla sanaakaan ja pitäkää hauskaa. Varsinaiset ottivat haasteen vastaan.

Kuten ehkä arvaattekin, keikka jäi mieleemme ikimuistoisena. Siitä muodostui yhteisöllinen, improvisaation täyteinen, koominen ja tragikoominen kokonaisuus. Yleisö oli tärkeä osa esitystä: jossain vaiheessa yhdelle tuikattiin käteen viulu, toiselle kellopeli, kolmannelle surdo, loput taputtivat ja lauloivat minkä ehtivät. Se oli voimaannuttava kokemus äänettömälle laulajalle ja bändille, joka oli aiemmin kuvitellut että kaikesta muusta selvitään paitsi tästä. Anna-Mari Kähärä sanoi meille kerran, ”älkää miettikö enää virettä, se on jo teissä. Keskittykää musiikkiin”. On aika hellittää, lakata pinnistelemästä, luottaa siihen että kun yksi kaatuu, toiset ottavat kiinni.

Esiintyminen ilman ääntä teki minusta viimein omissa silmissänikin laulajan. Ymmärsin viimein kokonaisvaltaisesti, että laulajuuden ydin ei ole sitä, kuinka puhtaasti, kauniisti tai oikeaoppisella tekniikalla laulaa. Sen sijaan se on itsensä kuuntelemista ja hyväksymistä, omassa kehossaan viihtymistä ja huonona päivänä rennommin ottamista, luottamista siihen että aina löytyy keinoja tulkita, kommunikoida ja koskettaa.

Kaustisen festarit jatkuivat, ja kolmeen päivään en puhunut. Kommunikointi ihmisten kanssa lehtiön ja kynän välityksellä oli:

- Aluksi shokki. En päässyt pakoon omaa äänettömyyttäni. Muiden kanssa olin muiden armoilla. Halusin mennä syvälle keskusteluihin, mutta käsimerkit ja eleet loppuivat kesken. Tutuille, jotka puhkesivat kyselemään kuulumisiani, saatoin vain kohotella olkapäitä pahoittelevasti.

- Turhauttavaa. Kun en saanut sanomaani perille. Kun tuli väärinkäsityksiä. Käsin kirjoittaminen oli hidasta ja työlästä. Vei energiaa valita nopeasti ja tarkasti mikä sana ansaitsi tulla kirjoitettavaksi, mikä merkki piirrettäväksi, jotta saisin sen ilmoille ennen kuin puheenaihe tai keskustelija meni jo. Aivoihin sattui.

- Uusi näkökulma. Aloin harjoitella kuuntelemista, tarkkailemista, virran mukana menemistä, muiden aistien kautta kokemista. Tein havainnon, että vaikeita asioita ja rakkauden eleitä oli helpompi kirjoittaa kuin sanoa ääneen.

- Kehollista. Koskettaminen oli tehokas keino ilmaista hätää, kiintymystä, iloa, surua. Koskettamalla rauhoitin itseäni ja ehkä myös mykkyydestäni hämmentynyttä vastapuolta. Aloin halailla ja pussailla ystäviä enemmän.

- Hidasta. Rytmini rauhoittui. Aloin ottaa rennommin, nauttia olemisesta.

Lopuksi: elämä on suuri mysteeri. Ikinä emme tiedä, mikä ihana tapahtuma tuo jotain ikävää, mikä ikävä jotain ihanaa. Jos elämä on vienyt sinulta äänen tai jalat alta, se on väliaikaista – niin kuin elomme riemu ja rikkaus ja pettymyskin, totta tosiaan. Tanssia voi silti jaloilla tai ilman, laulaa voi äänellä tai ilman, niin kauan kuin henki pihisee. Olkaa siis ylpeitä äänestänne ja äänettömyydestänne, säröistänne ja rosoistanne!

Ihanaa ja värikästä lokakuuta, nähdään Varsinaisten syksyn viimeisillä keikoilla:
# ke 5.10. klo 20 Bar Kapsäkki (liput 10€)
# pe 4.11. klo 22 Bar Loose (liput 6€)->klo 21 MeriTuuli,23 Iron Country Sisters

Ps. Viime keväänä esitimme Varsinaisten kanssa Helsingin Musiikkitalossa kappaleeni Laulaja vailla ääntä. Pääset näkemään ja kuulemaan siitä otteen tämän linkin takaa: https://youtu.be/gLGGjI6KfwY

Viimeisimmät artikkelit